Hukassa, myöhässä

Minulla on kaksi tehtävää: olla hukkaamatta kavereitani ja ehtiä bussiin.

Bussi on matkalla jonnekin, siinä on kavereita. Tai "kavereita". Välillä pysähdymme taukopaikoille. Tämä taukopaikka on järven rannassa, ja rannassa on myös pitkä laituri, ja laituriin kiinnitetty valtava veden pinnalla kelluva ja äärimmäisen joustava jättitrampoliini. Laiturilla on näköjään nosturikin, josta tehdään benji-hyppyjä trampoliinille. En tosi ymmärrä, mikä pointti siinä on: ihmiset pudotetaan pää edellä trampoliinini, jonka jouston ansiosta he dippautuvat monta metriä vedenpinnan alapuolelle, ennenkuin trampoliini ja benji-köysi kiskaisee heidät takaisin. Huvinsa hullullakin. Me hyppäämme laiturilta ihan vanhanaikaisesti vain veteen, joka on juuri sopivan lämpöistä: ei aivan linnunmaitoa, mutta ei kylmääkään, vaan ihanan viileää. Keljuttaa vain, ettei minulla ole vaihtovaatteita mukana - bussin penkki voi kastua, kun farkut ovat märät.

Sitten en enää huomaakaan kavereitani uimassa vierelläni. Lähden vaatteet märkinä hortoilemaan levähdysalueelle, joka on täynnä ihmisiä. Ikään kuin jonkinlaiset juhlat. Kaikki kulkevat mutkaista pikkutietä ylämäkeen, ja lähden seuraamaan ihmisvirtaa. Olen taas humalassa, yhtä-äkkiä, en edes ymmärrä miten. Alan hortoilla ja kompuroida, kunnes en enää pysy pystyssä - eikä kukaan ole auttamassa tätä kaveria mäessä. Puoliksi kaadun, puoliksi laskeuden hiekkaiselle kinttupolulle vatsalleni ja jään katsomaan takaani kulkevia. Otan maasta lasinsirun, vihreän ja hiekkaisen pullonpalasen, ja pistän sen suuhuni. Pureskelen sitä antaumuksella, mutta yritän kuitenkin varoa, ettei lasimurska haavoita minua. Kun murska on kyllin hienoa, pukellan sen suustani maahan kuin vähä-älyinen. Siinäpä näitte! Joku täällä syö lasiakin.

Ojanpenkalla on mato-onkia. Kysyn niiden vieressä seisovalta mieheltä, mikä niistä on minun. Hän osoittaa sammaloitunutta, väärää risua. Selvä, otan sen. Se istuu käteen juuri kuin konepistooli, muodoltaankin on kovin samanlainen. Otan ongen oikeaan käteeni ja mallaan tulittavani sillä lanteilta, ta-ta-ta-ta-ta-ta, niin kuin elokuvissa. Lipas vain irtoaa lahosta puusta. Heitän ongen takaisin ojaan, mutta siinä samassa huomaan kaksi kaveriani. Bussista olemme jo jääneet, he haluavat mennä baariin. Kaupunkiin on yllättävän lyhyt matka kävellä metsäiseltä taukopaikalta. Ja tästä kaupungista, jonka luulin tuntevani, löytyy sellaisia räkälöitä, mitä en uskonut olevan enää olemassakaan! Kävelemme sisälle kaksikerroksiseen, lähinnä aittaa muistuttavaan hökkeliin: aivan kuin olisimme siirtyneet keskiajalle keskikaljalle.

Juottolan alakerrassa ei ole tilaa, joten kävelemme kapeat portaat (muistuttavat enemmän tikkaita) ylös. Portaiden loppupää on niin ahdas, että joudun tekemään uskomattomia voimisteluliikkeitä päästäkseni siitä sekä portaiden päässä olevan portin yli ylätasanteelle. Viereisessä pöydässä kolme vanhaa juoppoa seuraa taiteiluani. Yksi heistä on joku takavuosien poliitikko, jonka nimeä en juuri nyt muista. Se kaikkein pulein. Kaverini laskevat leikkiä jostain, ja toinen lyö toista miehekkäästi olalle. Tämä pulipoliitikko siitä vasta riemastuukin ja huutaa: "Aivan kuin pelaisitte selkäpalloa!" Selkäpalloa, voi hyvä jumala. Selkäpalloa? Jostain syystä tämä on aamuyön tunteina tuossa hirveässä pubissa maailman hauskin juttu. Hirnumme selkäpallolle, jälleen kuin vajaaälyiset.

Kauan emme ehdi tuossakaan paikassa olla, kun kaverini jo livahtavat takaovesta, joka on oikeastaan ikkuna tikkailla, ulos. Löydän mielestäni saman oven ja alan kavuta alas. Samassa huomaan vasemmalla puolellani olevan puisen kourun, vähän kuin kullanhuuhdontarännin, josta valuu kusi alas. Tajuan, että siinä on miestenvessa, jonka kusihuolto on alkeellisesti järjestetty näin. Siinä miettiessäni saan itsekin kusisuihkun poskelleni - hyi helvetti! Yritän pyyhkiä sitä pois ja syljeksin maahan. Mietin, voiko kusesta tarttua tuolla tavoin tauteja. Taas oksettaa.

En löydä kavereitani. En tiedä missä olen, ja vielä vähemmän, missä bussi on.