Elävältä haudatut

Kolean kirkon salin perällä, eteisen oven luona makaa yksinkertainen lauta-arkku. Hoitaja on siinä, ja minä, ja mies. Kynttilöitä on sytytetty seitsemän: kolme arkun pitkille sivuille, yksi päätyyn. Arkussa nainen, vanha, niin vanha, ettei elossakaan. Suitsuke palaa, yritämme siunata, että saisi levon. Ei halua levätä, ei malta, minua kammottaa.

Arkusta kuuluu kolahdus. Ruumis täytyy siirtää pyörätuoliin. Ruumis! Silmät ovat sillä auki ja iho harmaa, haiseekin se. Ajattelen, että koiran ruumista olisi mukavampi kantaa kuin ihmisen. Mietin, miten ottaisin kuolleen koirani reppuselkään ja veisin sen – niin, en tiedä minne. Mihinkä kaupungissa kuolleet koirat laitetaan? Viedäänkö ne poliisille? Koiranraatoja Sorilla.

Minun pitäisi nostaa mummo arkusta, en kestä koskea, en edes katsoa. Vaikka minun pitäisi. Joku toinen siihen menee, onko mies vai se hoitaja. Yrittävät nostaa mummoa, se tarttuu se ruumis miehen käteen kiinni! Mies se oli, kuka siihen meni, ja juoksee kirkon ovesta ulos pimeään. Minunkin tekisi mieleni. – Osaan kait tuota perkele itsekin, sanoo mummonkalmo. ”Hyvä”, minä mietin. Siinäpähän käpöttelee tuoliinsa kuolemaan. Ja niin vääntäytyy. Hivuttaudun ulko-ovelle. Hoitaja kippaa kalmon uuteen arkkuun. Ja naulaa laudat päälle. Mummo paukuttaa. – Koittaa nyt pysyä siellä, se hymyilee. Ystävällisesti hymyileekin, ihana nainen.

Minä juoksen ulos pimeään. Juoksen henkeni edestä, eikä toivonkipinääkään mukana. Se seuraa, se saa kiinni, minä hautasin sen elävältä! Näinkö ihmisille tehdään, haudataan elävältä ne! Kuinka se nainen saattoi, kuinka minä saatoin sitä katsoa. Minä olen kirottu nyt, en uskalla jäädä yksin. Pimeässä etsin jotain toista, sillä yksin jäädessäni nään mätänevän hahmon, haisevankin, minne ikinä katsonkin.

Miksi ne aina heräävät?