Hukassa, myöhässä

Minulla on kaksi tehtävää: olla hukkaamatta kavereitani ja ehtiä bussiin.

Bussi on matkalla jonnekin, siinä on kavereita. Tai "kavereita". Välillä pysähdymme taukopaikoille. Tämä taukopaikka on järven rannassa, ja rannassa on myös pitkä laituri, ja laituriin kiinnitetty valtava veden pinnalla kelluva ja äärimmäisen joustava jättitrampoliini. Laiturilla on näköjään nosturikin, josta tehdään benji-hyppyjä trampoliinille. En tosi ymmärrä, mikä pointti siinä on: ihmiset pudotetaan pää edellä trampoliinini, jonka jouston ansiosta he dippautuvat monta metriä vedenpinnan alapuolelle, ennenkuin trampoliini ja benji-köysi kiskaisee heidät takaisin. Huvinsa hullullakin. Me hyppäämme laiturilta ihan vanhanaikaisesti vain veteen, joka on juuri sopivan lämpöistä: ei aivan linnunmaitoa, mutta ei kylmääkään, vaan ihanan viileää. Keljuttaa vain, ettei minulla ole vaihtovaatteita mukana - bussin penkki voi kastua, kun farkut ovat märät.

Sitten en enää huomaakaan kavereitani uimassa vierelläni. Lähden vaatteet märkinä hortoilemaan levähdysalueelle, joka on täynnä ihmisiä. Ikään kuin jonkinlaiset juhlat. Kaikki kulkevat mutkaista pikkutietä ylämäkeen, ja lähden seuraamaan ihmisvirtaa. Olen taas humalassa, yhtä-äkkiä, en edes ymmärrä miten. Alan hortoilla ja kompuroida, kunnes en enää pysy pystyssä - eikä kukaan ole auttamassa tätä kaveria mäessä. Puoliksi kaadun, puoliksi laskeuden hiekkaiselle kinttupolulle vatsalleni ja jään katsomaan takaani kulkevia. Otan maasta lasinsirun, vihreän ja hiekkaisen pullonpalasen, ja pistän sen suuhuni. Pureskelen sitä antaumuksella, mutta yritän kuitenkin varoa, ettei lasimurska haavoita minua. Kun murska on kyllin hienoa, pukellan sen suustani maahan kuin vähä-älyinen. Siinäpä näitte! Joku täällä syö lasiakin.

Ojanpenkalla on mato-onkia. Kysyn niiden vieressä seisovalta mieheltä, mikä niistä on minun. Hän osoittaa sammaloitunutta, väärää risua. Selvä, otan sen. Se istuu käteen juuri kuin konepistooli, muodoltaankin on kovin samanlainen. Otan ongen oikeaan käteeni ja mallaan tulittavani sillä lanteilta, ta-ta-ta-ta-ta-ta, niin kuin elokuvissa. Lipas vain irtoaa lahosta puusta. Heitän ongen takaisin ojaan, mutta siinä samassa huomaan kaksi kaveriani. Bussista olemme jo jääneet, he haluavat mennä baariin. Kaupunkiin on yllättävän lyhyt matka kävellä metsäiseltä taukopaikalta. Ja tästä kaupungista, jonka luulin tuntevani, löytyy sellaisia räkälöitä, mitä en uskonut olevan enää olemassakaan! Kävelemme sisälle kaksikerroksiseen, lähinnä aittaa muistuttavaan hökkeliin: aivan kuin olisimme siirtyneet keskiajalle keskikaljalle.

Juottolan alakerrassa ei ole tilaa, joten kävelemme kapeat portaat (muistuttavat enemmän tikkaita) ylös. Portaiden loppupää on niin ahdas, että joudun tekemään uskomattomia voimisteluliikkeitä päästäkseni siitä sekä portaiden päässä olevan portin yli ylätasanteelle. Viereisessä pöydässä kolme vanhaa juoppoa seuraa taiteiluani. Yksi heistä on joku takavuosien poliitikko, jonka nimeä en juuri nyt muista. Se kaikkein pulein. Kaverini laskevat leikkiä jostain, ja toinen lyö toista miehekkäästi olalle. Tämä pulipoliitikko siitä vasta riemastuukin ja huutaa: "Aivan kuin pelaisitte selkäpalloa!" Selkäpalloa, voi hyvä jumala. Selkäpalloa? Jostain syystä tämä on aamuyön tunteina tuossa hirveässä pubissa maailman hauskin juttu. Hirnumme selkäpallolle, jälleen kuin vajaaälyiset.

Kauan emme ehdi tuossakaan paikassa olla, kun kaverini jo livahtavat takaovesta, joka on oikeastaan ikkuna tikkailla, ulos. Löydän mielestäni saman oven ja alan kavuta alas. Samassa huomaan vasemmalla puolellani olevan puisen kourun, vähän kuin kullanhuuhdontarännin, josta valuu kusi alas. Tajuan, että siinä on miestenvessa, jonka kusihuolto on alkeellisesti järjestetty näin. Siinä miettiessäni saan itsekin kusisuihkun poskelleni - hyi helvetti! Yritän pyyhkiä sitä pois ja syljeksin maahan. Mietin, voiko kusesta tarttua tuolla tavoin tauteja. Taas oksettaa.

En löydä kavereitani. En tiedä missä olen, ja vielä vähemmän, missä bussi on.

Pako

Rämmin vatsaani myöten kurassa. On viileä ja sateinen loppukesän päivä, joka paikka on vihreä ja kylmä. Kuran vuoksi olen heittänyt housuni pois, kun ne alkoivat painaa. Pakenen, enkä tiedä miksi. Joskus olen paennut keskitysleiriltä, useammin en ole siinä onnistunut. Toisinaan olen paennut helvetistä. Helvetti oli koti ja koti oli helvetti - tai kodiltakin se näytti, mutta helvetti se oli. Usein olen paennut häntä, jonka pitäisi minua suojella. Nyt en pakene tietääkseni ketään, mutta kukaan ei minua silti saa nähdä. Eihän minulla ole housujakaan, hulluna pitäisivät ja pidättäisivät!

Yritän päästä ruuhkaisen tien yli, siinä kulkee tummanpunaisia tavarajunia (!) ja autoja. Viime yönä kulki juna talomme läpi. Meinasin jäädä alle. Päätän tietä ylittäessäni, etten katso ollenkaan oikealle: ja kun vasemmalta ei tule ketään, kävelen nopeasti tien yli - odottaen kaiken päättävää iskua oikealta. Sitä ei tule. Seuraavaksi minun on päästävä puustoista rinnettä ylös. Rinne kasvaa enimmäkseen koivua, mutta ylempänä sen kupeessa on ruohoa kasvava pelto. Pellon toiselle puolelle pitäisi päästä, mutta aukealla olen jälleen nähtävissä. Ruuhkaiselta tieltä voi kuka tahansa ylös vilkaisemalla nähdä minut ylittämässä niittyä. Mittailen katseellani jyrkän niityn alapuolella kasvavia koivuja ja tulen siihen tulokseen, että jos juoksen aivan matalana, tai ehkä jopa ryömin mudassa, ei minua pystytä näkemään tieltä. Sitten kauhistun: paita, joka minulla on päälläni, on mustavalkoraidallinen! Ihan kuin vangin paita. Kuka sen minulle on pukenut? Nyt ainakin huomaavat jo kaukaa! Heitän paidan pois.

Paidan mukana vaihtuvat maisematkin: paikka, aika ja muu turha. Nyt pakenen lämpimään kesäiseen havumetsään, pakenen metsässä häntä, jonka olisi minusta pitänyt pitää huolta. Metsä on armelias, se on tiheä ja minä tunnen sen: täällä minä voin päästä karkuun. Mutta taas on tielläni aukea, metsäniitty, jolloin joudun tulemaan hetkeksi pois metsän ihanasta sylistä - ja hän näkee minut. Hän matkustaa kuumailmapallolla. Vaikka kuumailmapalloa ei ole helppo ohjata ja se tahtoo kulkea tuulten mukaan, tänne hän kuitenkin - jollain käsittämättömällä tavalla ja vimmalla - näyttää pääsevän. Hän saavuttaa minut.

Pako on turhaa, kiinnijäämisestä ei seuraa mitään (hyvää).

Kännissä

Herään sotkuisen kämpän lattialta, häveten ja vihaten itseäni. Oksettaa, haluaisin painaa pään takaisin mattoon samaan asentoon, missä se oli. Mutta huone alkaa pyöriä, jos teen sen. Siispä nousen istumaan. Jonkun toisenkin pää nousee, ja kohta kolmaskin. Yritämme kääntää kaiken huumoriksi. Minä olen hävittänyt kotiavaimeni. Niitä ei löydy mistään. Pyörän avain on tallessa, muut olivat eri nipussa. - Olisko ne sinne mökille jääneet? se toinen huikkaa. - Millekä mökille? ihmettelen. - Oltiinko me jollakin mökillä, en mä muista mitään! Ahdistaa, vituttaa, ahdistaa. - Onko se lähellä edes se paikka? - Aika lähelläpä hyvinkin, sinne on ainakin viiskyt kilsaa.

Juuri niin. Nyt pitää vaihtaa lukot oviin koko taloon. Se maksaa. Maksani tuhoaminenkin maksaa, mutta tässäpä sitä taas ollaan. Nuoria ollaan. Kun nyt nuoria ollaan. Silloin tehdään mitä vaan. Pakko, kun nyt kerran nuoria ollaan. Saan flashbackin eilisestä: ajamme pienellä rumallaa Citroënilla helvetin lujaa pimeällä, syrjäisellä valtatiellä. Minä roikun puoliksi ulos autosta, kun ovea ei saatu lähtiessä kiinni. Olen lähinnä mahallani pää takapenkkiä kohti, muu kroppa pelkääjän sylissä, jalat ulkona. Pidän henkeni kaupalla kiinni pelkääjän penkistä. - Hiljennä perkele! Vittu mää kuolen! Vittu! Vauhti tippuu 160 km/h sataseen. Sitten on mutka, siinä tutka ja poliisi. Pysäyttää. - Olipa hyvä kun pyysit hidastamaan, kuski sanoo. "Olipa hyvä, kun en kuollut vielä", mietin.

Mutta ei sen väliä. Ilta on ohi, ja yö, josta en muista enää mitään. Filmiä on kateissa tunneilta. Olo kohtalaisen hyvä siihen nähden, olen oksentanut yöllä: aamulla ei ole enää mitään jäljellä. Paitsi kukkaro ja kännykkä. Ja pyörän avain. Kotiavain on hävinnyt. Hävettää. Lähden pois kämpästä, meinaan palata: sitten en enää kehtaakaan. Ovat nussimassa kuitenkin, se toinen ja se kolmas. Hermostuvat.

Seuraavana päivänä olen töissä. Kaikki ovat töissä, hoitamassa. Töissä cp-vammainen mies tippuu tuolilta päälleen lattialle. Mietin, kuinka helvetissä se on edes mahdollista. Joku menee hoitamaan. Minä ajattelen mennä takaisin humalaan.

Elävältä haudatut

Kolean kirkon salin perällä, eteisen oven luona makaa yksinkertainen lauta-arkku. Hoitaja on siinä, ja minä, ja mies. Kynttilöitä on sytytetty seitsemän: kolme arkun pitkille sivuille, yksi päätyyn. Arkussa nainen, vanha, niin vanha, ettei elossakaan. Suitsuke palaa, yritämme siunata, että saisi levon. Ei halua levätä, ei malta, minua kammottaa.

Arkusta kuuluu kolahdus. Ruumis täytyy siirtää pyörätuoliin. Ruumis! Silmät ovat sillä auki ja iho harmaa, haiseekin se. Ajattelen, että koiran ruumista olisi mukavampi kantaa kuin ihmisen. Mietin, miten ottaisin kuolleen koirani reppuselkään ja veisin sen – niin, en tiedä minne. Mihinkä kaupungissa kuolleet koirat laitetaan? Viedäänkö ne poliisille? Koiranraatoja Sorilla.

Minun pitäisi nostaa mummo arkusta, en kestä koskea, en edes katsoa. Vaikka minun pitäisi. Joku toinen siihen menee, onko mies vai se hoitaja. Yrittävät nostaa mummoa, se tarttuu se ruumis miehen käteen kiinni! Mies se oli, kuka siihen meni, ja juoksee kirkon ovesta ulos pimeään. Minunkin tekisi mieleni. – Osaan kait tuota perkele itsekin, sanoo mummonkalmo. ”Hyvä”, minä mietin. Siinäpähän käpöttelee tuoliinsa kuolemaan. Ja niin vääntäytyy. Hivuttaudun ulko-ovelle. Hoitaja kippaa kalmon uuteen arkkuun. Ja naulaa laudat päälle. Mummo paukuttaa. – Koittaa nyt pysyä siellä, se hymyilee. Ystävällisesti hymyileekin, ihana nainen.

Minä juoksen ulos pimeään. Juoksen henkeni edestä, eikä toivonkipinääkään mukana. Se seuraa, se saa kiinni, minä hautasin sen elävältä! Näinkö ihmisille tehdään, haudataan elävältä ne! Kuinka se nainen saattoi, kuinka minä saatoin sitä katsoa. Minä olen kirottu nyt, en uskalla jäädä yksin. Pimeässä etsin jotain toista, sillä yksin jäädessäni nään mätänevän hahmon, haisevankin, minne ikinä katsonkin.

Miksi ne aina heräävät?